Australia: the last weekend and Portsea

Tasan neljä viikkoa sitten katselin hammasharjaani kyynel silmäkulmassa ja mietin, etten millään haluaisi lähteä vielä Australiasta pois. Tiesin, että olin viettänyt juuri todennäköisesti elämäni parhaan ja pisimmän loman. En ole koskaan itkenyt, kun minun on pitänyt palata reissusta takaisin Suomeen - kestipä se sitten viikon tai puoli vuotta - mutta en koskaan. Nyt kuitenkin olin ollut lomalla paikassa, jossa oli rakkaita ihmisiä jo entuudestaan ja jossa todellakin tunsin oloni kotoisaksi. Tiesin tosin asian jo ennen Suomesta lähtöä: koti olisi helppo tehdä sinne, missä on rakkaimmatkin. Onneksi Suomeen lähtöä helpotti ajatus siitä, että kotimaassa odottavat kaikki muut ihanat ja ihanaiset. Tämä kirjoitus on viimeinen Australian matkaani liittyen ja kertoo viimeisestä lauantaistani upeassa maassa.

Lauantai 28.1.2012

Heräsin aamusta aikaisin ja suuntasin Victoria Marketille aamupalalle. Niin kuin monena muunakin aamuna, valitsin long black with cold milk -kahvin ja mangosmoothien. Katseltuani aikani ihmisten touhuamista markkina-alueella palasin takaisin asunnolle, pakkasin päivän ajalle kaiken tarpeellisen ja heitin repun selkääni. Kävelin puuduttavan kuumassa aamuauringossa raitiovaunupysäkille ja otin alleni numeron 6, Prahraniin.

Päästyäni St. Edmond's Streetille ja ystäväni asunnolle hyppäsin Golfiin, kytkin navigaattorin päälle ja lähdin suunnistamaan Portsealle. Navigaattorin tietojen mukaan matkaan piti kulua aikaa yksi tunti ja 38 minuuttia. Todellisuudessa kuitenkin matelin niemen kärkeen kaksi ja puoli tuntia - aurinkoisena ja 35 asteisena hellelauantaina jokunen muukin auringonpalvoja oli liikenteessä.

Niemelle päästyäni pysähdyin ensimmäisen kerran Sorrentossa, noin 10 kilometriä ennen Portseata. Pysäköin autoni tien laitaan ja tepastelin kapean metsikön läpi kohti rantaa. Metsän jälkeen paljastuva näkymä oli kuin suoraan Jehovan todistajien paratiisikuvituksista! Rantavesi oli todella matalalla ja hiekasta muodostui muutaman kymmenen neliömetrin kokoisia "saaria". Ihmiset retkottelivat saarimuodostelmilla aurinkotuoleissaan ja lapset telmivät matalassa rantavedessä. Käytännössä paikka oli kuin luonnon muovaama valtava lastenallas. Tyydyin siis istumaan hetken ja ottamaan muutaman kuvan, kunnes jatkoin matkaani (lasten kiljunta raastoi korviani enemmän kuin äkkijarrutusta tekevä tavarajuna).

Jatkoin mateluvauhtia muiden lomalaisten mukana kohti Portseata. Onneksi kylän KAIKKI parkkipaikat olivat varattuina ja jatkoin kohti niemen kärjessä sijaitsevaa luonnonpuistoa. Kiemurtelevan tiepahasen muututtua yleisestä yksityiseksi, kaarsin Golfin parkkiin, nappasin valkoisen hellehattuni mukaan ja tepastelin metsään, josta päädyin rauhalliselle valkoisen hiekan täyttämälle rannalle. Napsin rantanäkymistä muutaman kuvan ja jäin tuijottelemaan ulapalle. Hetken kuluttua kaksi kanooteilla liikenteessä ollutta miestä vetivät menopelinsä vedestä rantahiekalle ja toinen heistä kysyi haluaisinko, että hän ottaa kuvan minusta. Ojensin kameran hänelle ja parin otoksen jälkeen kiittelin hyvistä kuvista. Toinen kanoottikaveruksista esitteli itsensä Billiksi, neuvoi sopivan reitin aivan niemen kärkeen armeijan vanhalle sotilasalueelle ja kutsui minut grillaamaan illalla luokseen, jos en satu päätymään Portsea pubiin. Kiitin kutsusta sekä neuvoista ja lupasin yrittää ehtiä illalla vielä grillaamaan.

Kävin vaihtamassa autolla vaatetukseni juoksukenkiin ja urheilukamppeisiin, heitin kassin olalle ja kaappasin vesipullon kainalooni. Ohitin melojamiesten rannan ja kävelin metsikössä keskipäivän kuumuudessa, kunnes päädyin polkua pitkin suurten kallionjyrkänteiden suojissa lepäävälle rannalle. Istahdin valkeaan rantahiekkaan, työnsin varpaani hiekkakasan alle ja seurailin ohi lipuvia huvijahteja. Istuin hiekassa ainakin puoli tuntia lahden kauneudesta lumoutuneena. Lopulta ajatukseni katkaisi etelä-amerikkalainen suurperhe, jonka jälkikasvu ryntäsi polulta meriveteen pöllyttäen kevyttä hiekkaa mennessään. Ymmärsin rauhallisen rantahetkeni päättyneen ja kapusin takaisin metsäpolulle.

Jatkoin jyrkästi nousevaa rinnettä pystyyn kuivuneiden puunkarahkojen suojissa. Pysähdyin ottamaan muutaman kuvan rinteen huipulta ja tallustelin korventavassa kuumuudessa, kunnes osuin ensimmäiselle bunkkerille. Auringon pehmentämässä päässäni ensimmäisenä mieleeni tuli, että I ja II maailmansodan aikaan pojilla oli - jos ei sitten muuta - niin ainakin hyvät näkymät. Hörpättyäni vesipullosta päätin kuitenkin, ettei kuoleman kohtaamisella varmasti ollut mitään eroa - tapahtui se sitten + 35 asteen lämpötilassa Australiassa tai - 35 asteen kylmyydessä Suomessa.

Hipsin polulta jonkinlaiselle tien tapaiselle ja huomasin piikkilanka-aidan, johon oli 10 metrin välein kiinnitetty varoituskyltti räjähtämättömistä maamiinoista. Irvistin ja otin kuvan kyltistä. Laahustin vielä muutaman tähystystornin, "Kotkan pesän" ja vuonna -67 hukkuneen pääministerin muistolaatan ohitse, kunnes päätin kääntyä takaisin. Vesi oli jo lopussa ja minun piti vielä palata muutama kilometri iltapäivän auringossa takaisin autolle.

Autolle päästyäni käänsin ilmastoinnin täydelle teholle, pyyhin pahimmat hikikarpalot otsaltani karhealla käsipaperilla ja työnsin pakin silmään. Jouduin taas kerran ohittamaan Portsean kylän, Billin grillijuhlat ja pubin, koska autolle ei yksinkertaisesti ollut paikkaa. Päädyin muutaman kiroiluun päättyneen vikakäännöksen jälkeen ns. yksityisrannalle. Rantapolulla minua kulki vastaan hääseurue ja innostuin virallisen kuvaajan lisäksi ottamaan kuvia onnellisesta parista. Rannalla istuskellessani ikuistin yhden komeimmista ja isoimmista koskaan näkemistäni huvijahdeista (tosin piirtämällä, koska kameraa en kehdannut tällä kertaa, turistimaisen innokkaasti, kaivaa esiin). Paistattelin hetken auringossa, kunnes päätin kokeilla onneani parkkipaikan suhteen kylällä. Puoli seitsemältä tätä tyttöä lykästi ja sain pujoteltua pienen Golfini Portsea -hotellin eteen, aivan pubin nurkille siis.

Portsea pub oli täynnä iloisia ja sopivasti juopuneita ausseja - olihan torstaina ollut Australia Day. Tilasin itselleni pienen omena Bulmersin ja jäin hetkeksi juttelemaan Michael -nimisen aussipojan kanssa - jonka mielestä minulla oli enemmänkin jenkkiaksentti kuin brittiläinen. Istahdin jo hieman tyhjentyneen lasini kanssa pubin pihanurmikolle katselemaan auringonlaskua. Horisonttiin uppoava oranssi aurinko, hiljalleen lipuvat veneet, kuiva - mutta vihreä nurmikko, lämmin merituuli ja ihmisten iloinen puheensorina saivat minut vaipumaan kevyeen onnellisuuden tunteeseen. Hymyilin merelle ja päätin, että jokin päivä vielä palaan juuri tähän hetkeen ja tähän paikkaan. Michael tuli keskeyttämään minut ajatuksistani ja pyysi liittymään heidän polttariporukkaansa. Tunsin oloni vieläkin onnellisemmaksi, sillä australialaisten ystävyyden ja vieraanvaraisuuden vuoksi yksin liikkuessa ei todellakaan voi tuntea oloaan koskaan oikeasti yksinäiseksi.

Pieniä onnen hetkiä kaikille toivottaa suurella sydämellä
-M